Takanani on viisi viikkoa yliopisto-opiskelua. Kursseja on ollut kasvatustieteen perusopinnoista englannin opintoihin. Pohdittuani hetken kurssien asiasisältöjä, pystyin havaitsemaan yhden käsitteen, joka oli vahvasti esillä jokaisella kurssilla: media. Opintoni alkoivat tietotekniikan kurssilla, joka tietysti vahvasti liittyi median erilaisiin muotoihin ja niiden tuottamiseen. Englannin kurssilla keskustelimme mediasta sanana ja totesimme, että median käyttö kuuluu osaksi hyvää esitystä. Perusopinnoissa pohdimme mediakielitaidon merkityksiä. Ja tietysti hyvin tarpeellisena lisänä opintoihimme kuuluu vielä tänä syksynä mediakulttuurin kurssi ja digitaalisten medioiden kurssi. Onkohan tämä jo jokseenkin yliampuvaa?

Mediamaailma yhdistää meitä, mutta tulevia lapsia ja nuoria se yhdistää ja tulee yhdistämään vielä enemmän kuin meitä. Mediamaailma on jatkuvan muutoksen alla. Ehkä tämä on osa syynä siihen, että median ylikorostaminen kursseilla ärsyttää minua suunnattomasti. Itseäni vanhemmat ihmiset tulevat kertomaan minulle mediasta asioita, joissa minun pitäisi olla se asiantuntija, koska edustanhan heitä nuorempaa mediasukupolvea. Olisin ymmärtänyt tämän "mediavallankumous" hössötyksen, jos se olisi opetettu viitisen vuotta sitten. Tällä hetkellä se tuntuu vanhentuneelta, koska siitä on kohkattu jo aikanaan. Huomaan, että olen kasvattanut mediaopetusta kohtaan asenneongelman, josta on päästävä eroon.

Media on minulle äärimmäisen tärkeä asia. En tulisi toimeen ilman Internettiä, koska ihmiset eivät tavoittaisi minua sähköpostitse ja sosiaalinen elämäni voisi kärsiä siitä, etten olisi Facebookissa. Vietän useita kymmeniä tunteja netissä viikoittain, uutisiakin tulee nykyään seurattua vain netin kautta. Television lempparisarjat ja lauantai-illan leffat auttavat rentoutumaan arjen keskellä. Puhelimen kanssa kysymys saattaa todella olla elämästä ja kuolemasta. Esimerkkitilanteena, myöhästyn Turkuun menevästä junasta ja äitini odottaa asemalla ylinmääräisen tunnin, koska en ole pystynyt ilmoittamaan myöhästymisestä äidilleni. Puhelimen avulla olisin saattanut "pelastaa henkeni" (tai ainakin säästänyt korviani saarnalta) olettaen tietysti, että myös äidilläni on puhelin ja tiedän sen numeron.

Tässä kuitenkin olen, mediariippuvainen ihminen, kirjoittamassa ensimmäistä blogiani ja täysin vastentahtoisesti; pohtimassa yhteenkasvuani median kanssa ja minulle oikeita tapoja toimia mediassa. Miksi blogin kirjoittaminen tuntuu pakkopullalta? Voisin kertoa useita tarinoita siitä, miten olen onnistunut tähän asti välttämään blogin kirjoitusta. Aina valinnut sen vaihtoehtoisen tehtävän, kun toisena vaihtoehtona on ollut blogin kirjoitus. Puhuimme yhdellä kurssilla oman mukavuusalueensa rajojen ylittämisestä. Ehkä tässä juuri nyt on kyse siitä. Ope-opiskelijana tunnen velvollisuudekseni ottaa itseäni niskasta kiinni ja selvittää pitävätkö ennakkoluuloni bloggaamisesta paikkaansa. Ehkäpä blogin kirjoittamisesta vielä tulee yksi mediatyövälineistäni tämän tehtävän myötä...