Aloitin mielipidetekstin pohdinnan joululoman myötä. Syksyn mediakursseilta olin saanut paljon eväitä aiheeni pohdintaan. Syksyn aikana olen lukenut lehdistä ylioppilaskirjoitusten sähköistämisestä, tietokonemääristä oppilasta kohden maaseudulla ja kaupungissa ja muista ”media & koulu” –aiheista. Joulun alla jokin kuitenkin naksahti mielessäni. Olin viettämässä perinteisesti joulua kotona työkiireiden lomassa muutaman päivän. Tämä joulu oli erikoinen, sillä kyseessä oli siskoni pojan, kummipoikani, Onnin ensimmäinen joulu. Puuhailin kummipoikani kanssa kaikenlaista. Erityisesti mieleeni jäi hetki, kun olimme soittelemassa yhdessä pianoa. Huoneessa sijaitsee myös vanhempieni tietokone. Yritin soittaa pianolla yksinkertaista sävelmää ja rohkaista myös poikaa kokeilemaan koskettimia. Tämä oli kuitenkin täysi mahdottomuus; poika tuijotteli koko ajan selkämme takana olevaa tietokoneen ruutua. Olen syksyn aikana useaan otteeseen jutellut Skypen kautta vanhempieni ja Onnin kanssa aina, kun Onni on ollut mamman luona hoidossa. Ilmeisesti nytkin Onni olisi mieluummin halunnut koneen ääreen katsomaan kenen kasvot sieltä löytyisivät ja kuka laulaisi ja heiluisi ruudun sisällä. Myös koneesta tuleva ääni ihmetyttää ja Youtuben ”Fröbelin palikat pumppulaulu” toimii erinomaisesti poikaa rauhoittavana tekijänä hädän hetkellä.

Kun itse valmistun opettajaksi, Onnin ikäiset lapset tulevat olemaan oppilaitani; lapset, joille tietokoneen monipuolinen käyttö on kirjaimellisesti ”lasten leikkiä”. Seurasin tarkkaan jouluna myös 7- ja 9-vuotiaiden serkkupoikieni Internetin käyttöä. He osasivat hommat tietokoneella jopa minua paremmin, vaikka pienempi esimerkiksi on vasta opettelemassa lukemisen saloja – Youtube, Skype, sähköposti, pelit… En olisi edes osannut kuvitella, kuinka taitavia pojat olivat Internetin käytössä. Ehkä jopa huolestuttavan taitavia. Heräsin ymmärtämään, että minunkin on opeteltava näitä samoja taitoja; esimerkiksi etsiä tieni samoille pelisivustoille, joilla lapset käyvät, tutustua peleihin, valita lapsille hyödyllisimmät pelit ja ohjata heitä innostumaan niistä. Netistä löysin paljon pelejä, joissa testataan laskutaitoja tai nokkeluutta. Räiskintä pelit voisi heittää suoraan roskakoriin.

Suurimmaksi ongelmaksi koin kuitenkin juuri eriarvoisuuden tietokoneiden ja medioiden käytön suhteen koulujen välillä. Se on huolestuttavaa ja siihen on puututtava. Opettajille on järjestettävä koulutusta median käyttöön, jotta voimme saavuttaa asiassa tasa-arvon. Tästä ajatuksesta lähdin kirjoittamaan mielipidekirjoitusta "Opettajana diginatiiveille".

Olen tiellä kohti unelmieni ammattia - ensimmäinen syksy luokanopettajan opintojen parissa on nyt takana. Mielikuvani opettajan työstä ovat muuttuneet syksyn aikana moneen eri suuntaan. Erityisesti erilaiset mediakurssit ovat korostaneet, miten opettajan työ on muuttunut ja muuttuu teknologian kehityksen myötä. Koko opetusprosessi on muuttumassa hiljalleen kun uudet digitaalisukupolvet astuvat koulumaailmaan; ylioppilaskirjoituksissa siirrytään tietokoneiden käyttöön ja tästä syystä tietokoneita pitäisi käyttää myös tunneilla - kaikilla tunneilla. Koulut hankkivat valtavia määriä läppäreitä, jotta kaikille oppilaille pystytään takaamaan tietokoneenkäyttömahdollisuus. Elämme murroksessa; jokainen tuleva sukupolvi on edellistä teknologisempi.

Olen syksyn aikana kritisoinut useasti sitä, miten minua vanhemmat ihmiset opettavat medioiden käyttöä ja mediamaailmaa minulle, joka olen syntynyt tietokoneiden massakäytön alkutaipaleella - maailmaa, johon olen kasvanut, toisin kuin opettajani. On haastavaa olla opettajana lapsille ja nuorille, joiden ei ole tarvinnut opetella teknologian tulokkaiden käyttöä, vaan he ovat kasvaneet niiden parissa. Opettajien on oltava jatkuvasti ajan tasalla teknologian ja median kehityksen saralla. Luultavasti näiden taitojen hallinta tulee olemaan ehtona opetukselle. Miten opettaja voi opettaa lapsia, jos ei tiedä, miten toimia, kun kone joutuu vikatilaan, jos koko opetus perustuu tietokoneen käyttöön.

Tulevaisuudessa työni ehtona on siis taitojeni jatkuva päivittäminen median ja teknologian saralla. Tavoitteenani on, että jonain päivänä voisin opettaa diginatiiveille sellaisia asioita heidän digitaalisesta maailmastaan, joita he eivät vielä tiedä. Olisi hienoa pysyttäytyä askeleen verran lapsia edellä - se vaatii kuitenkin paljon työtä ja ponnisteluja. Samaa ponnistelua kaipaisin kaikilta opettajilta. Tällä hetkellä opetussuunnitelma antaa käytännössä opettajalle vapaat kädet median käytön suhteen opetuksessa. Koulujen välillä on merkittäviä eroja. Tehdään Suomen kouluista tasavertaisia digitaalisen opetuksen suhteen!

 

 

Takanani on viisi viikkoa yliopisto-opiskelua. Kursseja on ollut kasvatustieteen perusopinnoista englannin opintoihin. Pohdittuani hetken kurssien asiasisältöjä, pystyin havaitsemaan yhden käsitteen, joka oli vahvasti esillä jokaisella kurssilla: media. Opintoni alkoivat tietotekniikan kurssilla, joka tietysti vahvasti liittyi median erilaisiin muotoihin ja niiden tuottamiseen. Englannin kurssilla keskustelimme mediasta sanana ja totesimme, että median käyttö kuuluu osaksi hyvää esitystä. Perusopinnoissa pohdimme mediakielitaidon merkityksiä. Ja tietysti hyvin tarpeellisena lisänä opintoihimme kuuluu vielä tänä syksynä mediakulttuurin kurssi ja digitaalisten medioiden kurssi. Onkohan tämä jo jokseenkin yliampuvaa?

Mediamaailma yhdistää meitä, mutta tulevia lapsia ja nuoria se yhdistää ja tulee yhdistämään vielä enemmän kuin meitä. Mediamaailma on jatkuvan muutoksen alla. Ehkä tämä on osa syynä siihen, että median ylikorostaminen kursseilla ärsyttää minua suunnattomasti. Itseäni vanhemmat ihmiset tulevat kertomaan minulle mediasta asioita, joissa minun pitäisi olla se asiantuntija, koska edustanhan heitä nuorempaa mediasukupolvea. Olisin ymmärtänyt tämän "mediavallankumous" hössötyksen, jos se olisi opetettu viitisen vuotta sitten. Tällä hetkellä se tuntuu vanhentuneelta, koska siitä on kohkattu jo aikanaan. Huomaan, että olen kasvattanut mediaopetusta kohtaan asenneongelman, josta on päästävä eroon.

 

Media on minulle äärimmäisen tärkeä asia. En tulisi toimeen ilman Internettiä, koska ihmiset eivät tavoittaisi minua sähköpostitse ja sosiaalinen elämäni voisi kärsiä siitä, etten olisi Facebookissa. Vietän useita kymmeniä tunteja netissä viikoittain, uutisiakin tulee nykyään seurattua vain netin kautta. Television lempparisarjat ja lauantai-illan leffat auttavat rentoutumaan arjen keskellä. Puhelimen kanssa kysymys saattaa todella olla elämästä ja kuolemasta. Esimerkkitilanteena, myöhästyn Turkuun menevästä junasta ja äitini odottaa asemalla ylinmääräisen tunnin, koska en ole pystynyt ilmoittamaan myöhästymisestä äidilleni. Puhelimen avulla olisin saattanut "pelastaa henkeni" (tai ainakin säästänyt korviani saarnalta) olettaen tietysti, että myös äidilläni on puhelin ja tiedän sen numeron.

Tässä kuitenkin olen, mediariippuvainen ihminen, kirjoittamassa ensimmäistä blogiani ja täysin vastentahtoisesti; pohtimassa yhteenkasvuani median kanssa ja minulle oikeita tapoja toimia mediassa. Miksi blogin kirjoittaminen tuntuu pakkopullalta? Voisin kertoa useita tarinoita siitä, miten olen onnistunut tähän asti välttämään blogin kirjoitusta. Aina valinnut sen vaihtoehtoisen tehtävän, kun toisena vaihtoehtona on ollut blogin kirjoitus. Puhuimme yhdellä kurssilla oman mukavuusalueensa rajojen ylittämisestä. Ehkä tässä juuri nyt on kyse siitä. Ope-opiskelijana tunnen velvollisuudekseni ottaa itseäni niskasta kiinni ja selvittää pitävätkö ennakkoluuloni bloggaamisesta paikkaansa. Ehkäpä blogin kirjoittamisesta vielä tulee yksi mediatyövälineistäni tämän tehtävän myötä...